The uncut version of my article published in Finnish newspaper Helsingin Sanomat 18.9.2010. Unfortunately in Finnish only.
Julkisten palvelujen tulevaisuutta koskevan epävarmuuden aikana on yhä useammin nostettu esille aktiivisen kansalaisyhteiskunnan ja kansalaisten voimaannuttamisen tarve.
Britanniassa yhteiskuntatieteilijät ja johtavat poliitikot ovat viime aikoina korostaneet tiedon ja tietoyhteiskunnan roolia palvelujen tehostamisessa ja kansalaisyhteiskunnan toimintamahdollisuuksien parantamisessa. Julkishallinnon tietovarantojen maksimaalinen hyödyntäminen on ollut jokaisen kolmen pääpuolueen keskeisenä tavoitteena.
Myös Suomessa olisi suotavaa tarkastella erityisen tarkasti, kuinka tietoon suhtaudutaan ja kuinka julkishallinto verovaroin tuotettuja tietovarantojaan hallinnoi.
Tietyt puutteet tiedonhallinnassa ovat alan ammattilaisten piirissä olleet tiedossa jo pitkään, mutta nyt ongelmakysymykset ovat alkaneet saada tilaa laajemmassa yhteiskunnallisessa keskustelussa.
YTT Pekka Henttonen nosti keväällä Helsingin Sanomissa ansiokkaasti esille puutteet pohjoismaisessa hallintokulttuurissa. Esimerkiksi Ruotsia koskevassa niin kutsutussa tyhjän arkiston syndroomassa on kyse siitä, että pitkän avoimuuden perinteen pelätään johtaneen hallintokulttuuriin, jossa merkitykselliset asiat sovitaan suullisesti siten, että asiasta ei jää virallista asiakirjaa.
Hallintokulttuurin mahdollisten puutteiden lisäksi pohjoismaista tiedonhallintaa on moitittu yksipuoliseksi: se on unohtanut ajatuksen julkisen tiedon vapaasta jatkojalostamisesta.
Tuntuukin siltä, että on tuudittauduttu ajatukseen, että kattava julkisuuslaki tyydyttää kansalaisten tiedonsaantitarpeen ja antaa valmiudet aktiiviselle kansalaisyhteiskunnalle, joka käyttää julkista tietoa polttoaineenaan.
Kuitenkin lähtökohtainen ajatus siitä, etta pelkkä yhteiskunnallisen tiedon julkaiseminen edistäisi kansalaisten yhteiskunnallista vaikuttamista on todistettu virheelliseksi.
Arvostettu britannialainen tutkimuskeskus The Constitution Unit toteaa tuoreessa asiakirjajulkisuuden yhteiskunnallisiin vaikutuksiin keskittyneessä tutkimuksessaan, että julkisen tiedon positiivinen vaikutus kansalaisten yhteiskunnalliseen aktiivisuuteen on ollut lähinnä toivekuva ilman yhtymäkohtaa todellisuuteen.
Ei ole myöskään mitään todisteita siitä, että tiedon saatavuus parantaisi hallinnon sisäistä tehokkuutta, edistäisi kansalaisten ymmärrystä päätöksentekoprosessista tai johtaisi parempaan päätöksentekokulttuuriin. Kuten Ruotsin esimerkki osoittaa, on uhkana, etta vaikutus voi olla jopa päinvastainen.
Tiedon julkistamisella on sen sijaan pystytty vaikuttamaan positiivisesti hallinnon läpinäkyvyyteen ja päätöksentekijöiden valvontaan.
Vapaa tiedonsaanti ja julkishallinnon läpinäkyvyys ei siis ole mikaan taikaeliksiiri parempaan hallintoon ja aktiiviseen kansalaisyhteiskuntaan.
Se on ennen kaikkea demokraattinen kansalaisoikeus, mutta jos julkishallinto haluaa laajentaa kansalaisten vaikutusmahdollisuuksia, täytyy sen muuttaa suhtautumistaan tietoon.
Lukijayhteiskunnasta kirjoitusyhteiskuntaan
Vaikka tietoa on vapaasti saatavilla, ei sitä välttämättä pysty vapaasti hyödyntämään.
Ajankohtainen kysymys monissa EU-maissa on ollut julkishallinnon tuottaman tiedon tekijänsuojaus ja käyttöoikeudet. Britanniassa julkishallinnon tuottama tieto on lisensoitu ns. Crown Copyright –lisenssillä, joka takaa jokaisen kansalaisen oikeuden jatkojalostaa tietoa.
Avoimella lisenssillä on aukaistu muun muassa Britannian rikos- ja häiriökäyttäytymistilastot. Erittäin suosittu palvelu onkin ollut älypuhelimia varten kehitetty ohjelma, joka ilmoittaa satelliittipaikannuksen ja häiriökäyttäytymistilastojen perustana olevien datasyötteiden avulla kuinka levottomalla seudulla käyttäjä kullakin hetkellä liikkuu.
Vastaavalla periaatteella voisi Suomessa kehittää esimerkiksi apuohjelman, joka varoittaa autoilijaa poikkeuksellisen runsaasta hirvikolarien määrästä. Hirvivaaramerkki saattaa jäädä helposti huomaamatta etenkin tutuilla tietaipaleilla, mutta punaisena hohkava navigaattori herättää huomion.
Kansalliset raja-aidat ylittävästä ja avointa dataa hyödyntävästä kansalaispalvelusta erinomainen esimerkki on erittäin suosittu Ushadidi-verkkopalvelu. Ushadidi perustettiin 2008, kun Keniassa koettiin tarve varoittaa parlamenttivaalien yhteydessä syntyneistä mellakoista. Ohjelma visualisoi datasyötteet kartaksi, josta helposti näki levottomuuksien liikehdinnän. Sittemmin ohjelma on levinnyt maailmanlaajuiseksi kriisipesäkkeistä varoittavaksi ja kansainvälistä apua organisoivaksi kansalaispalveluksi.
Suomen olosuhteisiin voisi hyvin sopia Ushadidin menetelmää soveltava ohjelma, joka visualisoisi julkishallinnon datasyötteiden ja kansalaishavaintojen pohjalta edellisten vuosien metsäpalot ja kunkin hetkiset metsäpalovaroitukset. Ohjelma olisi hyvä julkinen palvelu, jonka laatimiseen ei julkishallinnolta vaadittaisi käytännössä muita resursseja kuin metsäpalotietojen avaamisen koneellisesti luettavassa muodossa. Joku innostunut kansalainen ohjelmoisi palvelun ja valmiiseen ohjelmaan pystyisi kuka tahansa ilmoittamaan havaintonsa.
Onkin tärkeää pystyä hahmottamaan tarve kulttuurin muutokselle suhtautumisessa tietoon.
Perinteinen asiakirjajulkisuus mahdollistaa ainoastaan ns. “lukijayhteiskunnan” syntymisen. Kansalainen saa pyytäessä tietoa, mutta hän ei pysty hyödyntämään sitä vapaasti.
Aito kansalaisyhteiskunta mahdollistaa jäsenilleen myös tiedon luomisen. Jotta kansalaiset voivat tuottaa uutta, yhteiskuntaa hyödyttävää tietoa tai palveluita, taytyy lainsäädännöllä luoda alusta kaksisuuntaiselle “kirjoitusyhteiskunnalle”. Vain silloin kansalaiset pystyvät osallistumaan julkishallinnon kanssa tasavertaisina tuottajina yhteiskunnalliseen toimintaan.
Ruotsissa astui voimaan 1.heinäkuuta uusi laki, joka parantaa kansalaisten mahdollisuuksia hyödyntää julkista tietoa. Tätä ennen läpinäkyvyyden mallimaana tunnettu Ruotsi oli pitkään EU:n hampaissa johtuen julkisen tiedon jatkojalostamisoikeuksissa ilmenneista puutteistaan.
Suomessa asiaa määrittää edelleen vuodelta 1992 peräisin oleva maksuperustelaki, jota on kritisoitu vanhentuneeksi vastaamaan tämän päivän tietoyhteiskunnan tarpeita. Britannian esimerkki osoittaa, että julkisen tiedon avaamiselle ensiarvoisen tärkeää on poliittisen johdon tuki: eurooppalaisessa vertailussa ainutkertaisen laaja hanke lähti liikkeelle entisen pääministerin Gordon Brownin henkilökohtaisesta aloitteesta.
Tilanne Suomessa on siinä mielessä hyvä, että meillä toimii erittäin innovatiivinen kansalaisyhteisö, joka yhteistyössä julkishallinnon kanssa on pystynyt edistämään kirjoitusyhteiskunnan asiaa. Keväällä 2010 liikenne- ja viestintäministeriön tilaama Kari A. Hintikan, Petri Kolan ja Antti Poikolan ”Julkinen data – opas tietovarantojen avaamiseen” on erinomainen kiteytys siitä, mistä asiassa on kyse.
Raha ratkaisee
Kuten muissa kansalaisyhteiskunnan kehittämiseen ja julkisten palvelujen oikeudenmukaiseen ja tehokkaaseen tuottamiseen tähtäävissä toimissa, myös tiedon avaamisessa valitettavan usein ratkaisevin asia on se, mitä jää viivan alle.
Vaikka tärkein asia julkisen tiedon avaamisessa onkin kansalaisten demokraattisten perusoikeuksien tyydyttäminen, on huomattava myös sen tuomat taloudelliset mahdollisuudet.
Julkishallinnon hallussa olevan tiedon avaaminen vapaaseen käyttöön aukaisee lukuisia mahdollisuuksia esimerkiksi yhteiskunnallisille yrittäjille ja muille pienyrittäjille, jotka pystyvät hyödyntämään ilmaisen tiedon yritystoiminnassaan.
Cambridgen yliopistossa on tutkittu avoimen ja jatkojalostettavan tiedon laajempia kansantaloudellisia vaikutuksia ja todettu ne positiivisiksi: tiedon avaaminen ei ole valtiolle suuri rahallinen sijoitus, mutta sen on laskettu tuottavan innovaatioina ja kukoistavina pienyrityksinä kansantaloudelle jopa kuuden miljardin punnan tuoton.
Yksi syy tälle on se, että toisin kuin monet muut hyödykkeet, tieto ei kärsi niukkuudesta. Autoa ei voida jakaa, mutta tietoa voidaan, ja yleensä parhaan idean tuottamasi tiedon pohjalta saakin joku muu kuin sinä itse. Kukaan ei voi vielä aavistaa, minkälaisia yrityksiä ja innovaatioita datan avaaminen voi jatkossa synnyttää. Uuden Nokian synnyttämiseen tarvitaankin ennen kaikkea uusia ideoita.
Rehellisyyden nimissä on toki todettava, että vaikka läpinäkyvyys, voimaannuttaminen ja tiedon jatkojalostaminen ovat tämän ajan trendisanoja, ei pelkillä kauniilla ajatuksilla saavuteta mitään, ja avoimen tiedon mahdollisesti synnyttämät yritykset ja muut palvelut ovat vain pieni osa julkisten palvelujen ongelmien ratkaisua.
On myös naiivia väittää, että kaiken yhteiskunnallisen tiedon julkistaminen johtaisi automaattisesti avoimempaan, demokraattisempaan ja aktiivisempaan kansalaisyhteiskuntaan.
Avoimen tiedon, aktiivisen kansalaisyhteiskunnan ja julkisten palvelujen tuottamisen välisistä vaikutussuhteista kaivataankin jatkuvasti lisää luotettavaa tutkimustietoa.
Olisi ehkä myös syytä pohtia asiakirjajulkisuuden, julkisten tietovarantojen lisensointikysymysten ja valtionhallinnon tietohallinnon kehittämisen yhdistämistä yhden informaatiopolitiikan sateenvarjokäsitteen alle. Britanniassa ja Yhdysvalloissa tässä työssä keskeisessä roolissa ovat olleet maiden kansallisarkistot.
